29.12.2012

Mitä luin viime yönä: Piin elämä



Tässä  on se kirja josta selitän.

Kun tästäkin menetyskirjasta (kirjoittanut Yann Martel) on nyt tehty elokuva, pitää kai vähän puolustaa sitä vanhaa kunnon periaatetta, jota yritän noudattaa eli luen kirjan ennen kuin katson siitä tehdyn elokuvan! En ole elokuvien suhteen kiihkomielinen, mutta on suoraan sanottuna ärsyttävää, jos elokuvassa on onnistuttu välittäämään vain murto-osa siitä, mitä kirjailija on halunnut kirjallaan sanoa. Kirjojen lukemisessahan on usein tärkeää jokin muukin kuin itse tarinan ymmärtäminen.   

 Juoni pähkinänkuoressa:

1. Intialainen poika nimeltä Pii joutuu haaksirikkoon matkalla Amerikkaan
2. Hän tajuaa olevansa keskellä Tyyntämerta pienessä pelastusveneessä veneessä tiikerin kanssa
3. Pii päättää yrittää selviytyä toivottomasta tilanteesta
4. Lopussa molemmat rantautuvat tietysti turvallisesti Amerikkaan, mutta silloin kumpikaan, poika tai tiikeri, ei ole enää samanlainen kuin ennen
Huolimatta juonesta, jolla olisi kaikki mahdollisuudet itkettää lukijaa koko kirjan läpi, kertomus ei ole vähääkään melodramaattinen. Teksti on aika yksinkertaista, mutta perinteiseen tarinankerrontaan nojaavaa, jossa huumoria pulpahtelee esiin niissä kohdissa joissa ei ole oikeasti mitään hauskaa.
Pakko myöntää, että ensin luulin tarinan jopa olevan totta. Johdantoluku antoi ymmärtää niin ja jostain syystä ajattelin, ettei kukaan pystyisi keksimään yhtä uskomatonta juonta itse. (Selviytyminen haaksirikkoutumisesta keskelle merta tiikerin kanssa tuntui minusta paljon vaivattomammalta.)
Tätä voi jo kutsua yksinäisyydeksi.
 Kun vangitseva juoni kuljetti minua ja Piitä läpi myrskyjen, rukousten ja tiikerin kouluttamisoperaation, aloin vähitellen epäillä luulojani. Tajusin ettei tarina tietenkään ollut totta, mutta ymmärsin myös ettei mikään, mitä Pii myöhemmin matkastaan kertoo, ole välttämättä tapahtunut oikeasti. Pii saattaa olla valehtelija! Tai hallusinaatioista ja kangastuksista kärsivä pieni poika ilman vettä ja ruokaa. Kukaan muu kuin tiikeri ja Jumala ei ole todistamassa uskomatonta matkaa, joka saa eloonjäämistaistelun keskellä jopa kaamivia piirteitä kaksikon törmätessä ihmissyöjäsaareen.
Pii kokee sekä konkreettisia että henkisiä myrskyjä.
Piin uskonnollisuus edustaa samalla vapaata moniuskonnollisuutta ja nöyrää ihmistä ylemmän voiman kunnioitusta. Jossain toisessa tarinassa tämä piirre voisi kasvaa kantavaksi teemaksi uskontorajoja ja -vihamielisyyttä vastaan, mutta ilman muuta maailmaa uskonto on Piille vain yksi oljenkorsi, keino selvitä hengissä. Loppujen lopuksi Pii on vain mitättömän pieni piste keskellä armotonta merta ja hänen kohtalonsa on täysin jonkun toisen käsissä. Kannattaako siis edes yrittää taistella?
Piin elämä on tarina, joka tapahtuu vain osaksi Tyynellämerellä. Vähintään puolet taistelusta Pii käy oman päänsä sisällä, jossa riehuvat joskus suuretkin myrskyt hänen pohtiessaan suhdettaan koko maailmankaikkeuteen. Ja kuten hyvät kirjat aina, Pii heittää pallon myös lukijalle: tämän minä olen kokenut, usko tai älä. Kertomus on kuin luku pii itse: ääretön, mutta samalla mahdollinen käsittää.



23.12.2012

Ylimääräinen runolähetys: A. löytyi romahtaneen kinoksen alta

kaikki etsijät vihasivat  hiutaleita

kun lyhtyjen valot kalahtelivat metsissä
he yrittivät vain löytää
tomulumen alle kadonneita jalanjälkiä

kuka oli toivonut näitä hankia
ketkä olivat tanssineet lumitanssia vielä eilen?

mutta pilvilinna oli romahtanut sivutiellä
sen alta, pehmeimmästä pedistä
valkean joulun alta löydettiin
Hänet nukkumasta

sinä hetkenä
kun Kuoma-saapas pilkotti kinoksesta
ja lumeen työnnetty keppi osui viimein johonkin

silloin koko maailma hengitti hetken syvään

21.12.2012

Runoperjantai: maailma ei loppunutkaan (vielä)


yllättävä viesti jossa oli
<3
saapui tänään
koska maailmanloppu saattoi olla lähellä
harvinaista
mutta mitä se kertoo ihmisestä?
mikä oli syy ja mikä tekosyy

esitin likinäköistä tänään
kun olisi pitänyt uskaltaa katsoa
suoraan silmistä ihmisen syvyyksiin
ja luulin pitäväni päärynäjäätelöstä
joka valui leualta alas kuin kyyneleet aiemmin

vastakohtien päivä
pimeys bussin ikkunoiden takana
ja oranssit metrot
mutta mitä se kertoo kohtalosta?
mikä oli merkki ja mikä vain kuvitelmaa

hyvät joulut
kuulin sun suusta kun kukaan muu ei kuunnellut
mutta mitä se kertoo susta?
mikä on kiirettä ja mikä välittämisen tuskaa

kun voisi sanoa vain hyvää joulua
ja tarjota jäätelön pyyhkimiseen lautasliinaa

14.12.2012

Runoperjantai: ei muumitaloa lukita yöksi...

Taikatalvi

enää
ei mieleni valo pimene yöksi
kun nyökätään!

liikkumattomassa elämässä tapahtuu muutos
kun löytää itsestään muumin

ei häpeä nukkua talviunta

hei nyökkää jooko mulle joka perjantai
toispuoleinen hymysi on niin erityinen

enää
ei mieleni valo pimene yöksi
hei hymyillään!

enkä häpeä herätä keskellä yötä
haaveeseen taikatalvesta
kun pitäisi nukkua syvintä unta

8.12.2012

Kymmenen minuutin hikka

Aion tästä lähin julkaista joka kuukausi novelleja, runoja ja kirja-arvosteluja. Edellisen projektini, Runo päivässä marraskuun ajan, löydät yhä tämän blogin arkistosta marraskuun kohdalta. Kaikki kirjoitukseni tulevat olemaan sen verran lyhyitä, että niitä ehtii lukea muutamassa minuutissa! Tässä on ensimmäinen novelli:

Kymmenen minuutin hikka

Jarmo hotki ruisleivän liian nopeasti, jolloin koko ruumista muutaman sekunnin välein ravisteleva hikka alkoi piinata häntä. Miten epäkohteliaan kuuloista oli nikotella keittiössä liesituulettimen vieressä, kun olohuoneessa vietettiin hänen sisarensa Liisan pyöreiden vuosien juhlia. Tuuletin hurisi ja Jarmo nikotteli nolostuneena tietämättä mitä tehdä. Hän yritti juoda vettä, mutta puolen litran jälkeen mahassa velloi niin, että oli otettava hellasta tukea. Keväinen aurinko hamusi sisään sälekaihtimien raoista maalaten huoneeseen harmaita tasaraitoja. Tästä Liisa ei olisi ollut mielissään, hänen elämätehtävänsähän oli keittiön seinien pitäminen valkoisina, Jarmo ajatteli ja hikkasi ja kirosi hiljaa niin, etteivät vieraat olohuoneessa kuulisi. Liisa tuli hakemaan kalarullia keittiöstä. Sydämestäkö ottaa? Ei, hik-hikka se vain vaivaa, samperi, Jarmo mutisi nojaten edelleen hellaan. Hikka? Iso mies ja hikasta kärsii, joisit nyt vettä hyvänen aika sentään. Liisa pelmahti takaisin olohuoneeseen kalarullineen. 
              
Joisit vettä, hyvähän Liisan oli sanoa, Jarmo mietti turhautuneena, kun kuuli miten liesituulettimen hurinaan sekoittui uusi ääni, auton moottorin murina. Se lakkasi pian ja Jarmo näki kaihtimien raoista, kuinka hieman pyöreä ja tummahiuksinen nainen kopisteli heidän ovelleen. Jarmo hikkasi hämmästyksestä. Äkkiä, hän ei oikein huommannut kuinka niin kävi, heidän keittiössään oli tuo tuntematon nainen, Liisa ja kahdeksan muuta uteliasta vierasta. Sinikka, nainen sanoi kätellessään Jarmoa. Me ei taidetakaan tuntea, mutta onpas täällä upeat keittiön kaakelit. Keittiön kaakelit? Muu vierasjoukko nauroi juuri jollekin Liisan jutulle ja valui takaisin olohuoneeseen. Niin, kaakelit juuri, onko Liisa ne valinnut? Minähän ne olen, Jarmo vastasi ja tarjosi Sinikalle juotavaa. Vasta kun Sinikka oli juonut puolet lasista, Jarmo huomasi lasin olevan sama, josta hän oli äsken kaatanut kurkkuunsa vettä. Hän päätti olla mainitsematta asiasta.  
Sinikalla oli matalapohjaiset kengät ja keinuva kävelytyyli. Jarmo tajusi kulkevansa Sinikan perässä pois keittiöstä ja siirtäneensä katseensa hänen kengistään jonnekin aivan muualle ylemmäs kehoa. Oli parasta katsoa nopeasti muualle ennen kuin Liisa huomaisi. Sinikalla oli mukavan karhea ääni, siinä oli tarttumapintaa. Etkös sinä asu myös täällä lähellä? No niin voi sanoa, pieni kaksio parin kilometrin päässä. He keskustelivat Sinikan kanssa lasikaapin vieressä matalla äänensävyllä, sillä ainakaan Jarmo ei halunnut kenenkään muun kuulevan heitä. Ja siellä on yhtä kauniit kaakelit kuin täällä? No niin voi sanoa, ne ovat samanlaiset kuin täällä.
Sinikka pyysi lisää juotavaa. Jarmo huomasi hikkansa kadonneen.