23.2.2013

Runoperjantai: Kiertokäynti

Tervetuloa kierrokselle meidän historiaamme,
mutta varoitan, kaikki mitä näette on ollut vain unta
siispä aloitamme:

Tässä kuvataan aurinkoista ikkunalautaa jossa istuimme
ja sinun sinistä pellavapaitaasi ja henkseleitäsi

sekä häikäisevän kimmeltävää kattopeltiä

Tässä me katsomme toisiamme silmiin
ja sinä heilautat etuheittosi sivulle,
niin että horjahdan

Tällä rivillä on toistoa
tällä rivillä on loistoa
tanssiaispuvun kiristystä
ja hengettömien poistoa

sinun frakkisi kahinaa tangon käännöksissä

Tällä rivillä sinä avaat minulle oven
ja heti sen jälkeen molemmat nolostuvat minun kysymyksestäni

Tässä minun täytyy pyytää anteeksi
ja siteerata Hamletia:
Ollako vai eikö olla,
sinuun,
siinä pulma,

mutta
Tässä minä herään
ja muistan millainen on maailmanjärjestys,
että unet eivät koskaan toteudu
paitsi enneunet
ja nekin ovat aina onnettomuuksia,

joten
Tämä on viimeinen rivi
kiitos ajastanne

(aplodeja)

matkamuistomyymälästä voi ostaa sinun huomenentoivotuksesi.



20.2.2013

Mitä luin viime yönä: Hetken hohtava valo


Täytyy sanoa että rakastan Juha Itkosta. Niitä vahvoja sanoja ja puolen sivun pituisia virkkeitä, jotka osoittivat voimansa jo esimerkiksi Myöhempien aikojen pyhiä- ja Kohti- kirjoissa. Henkilöitä ja tarinoita, jotka on kuvattu yhtä tarkkapiirteisesti kuin jos katselisi valokuvaa. Sitä kuinka tavalliset suomalaiset muuttuvat kirjoissa oman elämänsä sankareiksi ja lopussa kaikki päättyy yleensä tavalla tai toisella hyvin (tai sitten tarina vain katkaistaan hellästi siinä kohtaa kun päähenkilöillä on hetken ajan kaikki langat käsissään). Ja tämä palava rakkauteni sai minut ostamaan Itkosen uusimman, viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjan.

Viidensadan sivun lukemisen jälkeen olin hämmentynyt. Olin lukenut kolmen sukupolven elämän käsittävän kertomuksen, palasia sieltä täältä ajanjaksolta, joka käsitti melkein koko 1900-luvun ja hyvän matkaa nykyhetkeäkin. Olin lukenut Esko Vuoren uudenaikaisesta elektroniikkakaupasta, hänen vaimostaan Liisasta, heidän aviokriisistään, kolmesta pojastaan, erityisesti Esa-nimisestä, Esan (entisestä) vaimosta Marjaanasta sekä heidän tyttärestään, joka kadotti terveen isäsuhteensa mutta pääsi siitä huolimatta hyvälle alulle näyttelijänurallaan. Nämä kaikki saippuasarjamaisilta kuulostavat juonenkäänteet Itkonen tietysti selvitti tyylikkäästi ja paikoin herkästikin, varmuudella joka huokuu siitä tunteesta että on noussut sukupolvensa ääneksi. Tässä tulee nyt kuitenkin se iso Mutta.
Lukiessani kirjaa tunsin välillä olevani kuin Odysseian Penelope, joka odottaa miestään kymmenien vuosien ajan palaavaksi seikkailuiltaan. Noin neljänsadan sivun jälkeen luovutin ja yritin hyväksyä sen, ettei tarina tulisi kertomaan mitään yksiselitteistä sanomaa. (Oikeasti osa minusta kyllä odotti sitä vielä viimeiselle sivulle asti.) Lavalle marssitettiin yhä uusia henkilöitä ja yksityiskohtia heidän elämästään, mutta loppujen lopuksi tunsin kuin tarina olisi vain halunnut sanoa: Joskus elämä on ihanaa, joskus vähän ankeaa, mutta jossain vaiheessa me kaikki kuolemme. Mitä sitten?
Hetken hohtava valo on selvästi jakanut kirjojen ystävät kahteen leiriin: niihin jotka pitävät kirjaa puhuttelevana ja Itkosen suurimpana romaanina sekä niihin, jotka eivät varsinaisesti kilju riemusta, vaikka eivät vihaakaan. Itse kuulun jälkimmäisiin. Luin kirjan kyllä kokonaan, eikä Juha Itkosen kannata olla huolissaan, rakkauteni häneen ei kokenut kovin suurta kolausta, mutta ihan huomionarvoista on sekin ettei kirja todella imaissut missään vaiheessa mukaansa. Silti jään mielelläni muistelemaan niitä kohtia, joissa jokin epämääräinen sanoma onnistui hetkeksi tiivistymään näkyvämpään muotoon, kuten silloin kun Esa seisoo tyttärensä kanssa New Yorkin kuuluisien kaksoistornien huipulla kuukausi ennen niiden romahtamista:
Me seisomme siinä eikä meillä ole aavistustakaan. (--) Koko maailmanhistoria muuttaa suuntaansa, olemme taitekohdassa mutta sitäkään emme voi käsittää, uusi aika on alkamassa mutta vielä hetken me elämme vanhassa. Viattomuuden ajassa, siinä samassa kuin Philippe Petitin elokuvassa, väritkin tänä tiistaiaamuna ovat lempeät kuin niissä vanhoissa kaitafilmipätkissä joissa hän kävelee tornien välissä. Pehmeät poutapilvet kelluvat taivaalla. Aamupäivän aurinko kiillottaa pilvenpiirtäjien kyljet.
Ah, tämä on sitä Itkosta mitä rakastan!  
Hetken hohtava valo
Juha Itkonen
Otava, 2012



16.2.2013

Vapauden tanssit

pumpumpum
       pumpumpum

kaksi asteroidia ohitti maan
       lähempää kuin koskaan
pumpumpum
       miltä kuulostaa kun ne hipaisevat toisiaan
tähtipölyhännät sulavat yhdeksi juovaksi
       ssshhhhhhhhh

pumpumpum
tähti!
täällä, avaruuden areenalla
sinä jota odotin mutten uskonut näkeväni
       pumpumpum
pumpumpum pumpumpum

tanssitaan, liidellään, valssataan, illalla
stro bo jen välk kees sä
       pumpumpum
kaksi kirkkainta tähteä!
ohitimme toisemme niin  hiljaa
       ssshhhhhhhhh

minä olin prinsessa ja sinä pingviini
pumpumpum  p u m p u m p u m
kumpikaan ei kääntänyt katsettaan törmäsimme toisiimme

ja ssshhhhhhhhh
                       taivaalla räjähti supernova

14.2.2013

Ystävänpäiväextra osa 2: Pikselisydän

1. Kesä, rautatieasema


Istumme L:n ja K:n kanssa junassa sillä asemalla, johon junanraiteet loppuvat. Kosteista, kloorintuoksuisista hiuksistani tippuu vesipisaroita olkapäilleni, mutta se tuntuu vain ihanan viileältä. Vaikka on jo ilta, on raskaan kuuma ja ukkospilvet tuntuvat tuoksuvan jossain kaukana. Ukkonen tuleekin yöllä, niin kova, räiskyvä ja vavisuttava ukkonen ettei kukaan muista pahempaa, mutta siitä me emme tiedä vielä mitään.
          Samassa vaunussa istuu pari poikaa, vihreäkuosisista vaatteista päätellen lomalla armeijasta. K. hivuttaa paljasta säärtään koko ajan enemmän näkyville. Ostamme aikuisten liput, vaikka emme ole niin vanhoja, ehkä siksi että se kesäilta ja ne pojat tuntuvat meistä kuuluvan johonkin irralliseen tulevaisuuden maailmaan. Elämään josta me kaikki haaveilemme niin paljon ettemme välitä siitä mitä se tulee meille maksamaan.

2. Syksy, koulun kahvila

Teeskentelen lukevani ranskaa pienessä ympyränmuotoisessa pöydässä keskellä perjantai-iltapäivän hälinää. K. kävelee ohitseni eikä ole huomaavinaan minua, vaikka yritän tavoittaa hänen katseensa. Keskityn ranskankirjaan, mutta kun tulen sanastossa kohtaan beau, belle = kaunis, komea, luovutan ja kohotan katseeni. P. on siinä, muutaman metrin päässä ihan silmieni edessä syventyneenä keskusteluun ranskanopettajan kanssa. Harkitsen hetken kysyisinkö opettajalta -- ja samalla P:ltä -- muka tietämättömänä mitä on kaipaus ranskaksi, mutta heitän ajatuksen pois turhautuneena. Juuri silloin L. taputtaa olkapäälleni ja hymyilee.
"Mennäänkö ostamaan croissantit?"
Kun viimeinen tunti alkaa, portaikossa on tungosta. Jonnekin ihmisvirran keskelle syntyy kuitenkin tyhjä tila, sellainen jossa ei ole muita ihmisiä kuin minä ja P. Hiukseni heilahtavat kun huomaan porrastasanteella että P. on ilmestynyt aivan odottamatta viereeni. Kun kukaan muu ei huomaa, P. pyyhkii murusen poskeltani ja sanoo: "Hyvää viikonloppua" ja jättää minut haukkomaan henkeäni ja miettimään kuinka kirjoittaisin runon kahdesta lyhyestä sanasta.

3. Talvi, ravintola

Pienen ravintolan lasagne on parasta mitä olen koskaan syönyt. Voi tietysti olla että kaikki maistuu hyvältä L:n kanssa. L. katsoo minua huvittuneena ja kysyy miksi hymyilen koko ajan. Hymyilen kaikelle, sille että olemme juuri etsineet tunnin ajan kauppakeskuksesta pieniä tarroja, hymyilen omituiselle laitteelle joka piippasi ja ilmoitti ruokamme olevan valmista, hymyilen sille että P. toivotti minulle hyvää joulua koulussa. L. kysyy olenko nähnyt K:n uuden poikakaverin.
           Haarukkani liikerata lautaselta suuhun pysähtyy.
"Katso, tässä se nyt on", L. sanoo ja näyttää kännykästään kuvaa pitkästä kiharapäästä.
"Ai, että tuollainen ihan uus ihanuus."
"Luulin että tiesit jo siitä."
Kaikessa täytyy nähdä jotain positiivista vaikka kurkkua kuristaisi. K:n poikakaverit nyt vaihtuvat kuukauden välein. Eikä poika ole, onneksi, onneksi se ei ole P, kuten yhden sietämättömän hetken ajan odotin.
           K. lähetti aamulla hyvänjouluntoivotus-viestin, joka loppui: loveuforever<3<3! Tekotunteellisuutta, nyt vasta näen noiden kulmikkaiden sydänten läpi.  K. sanoi minua kerran muruksi, mutta olisiko hän pyyhkinyt murusen poskeltani, tai kyyneleen? Olen varma että oikeat ystävät ovat niitä, jotka sanovat asioita ääneen, eivätkä niitä joiden rintakehän sisuksissa sykkii vain kova pikselisydän.

13.2.2013

Ystävänpäiväextra!


Keinuva henkäys

Hän haukotteli lempeästi
ja hyväili heleitä hiuksiani
ja silloin
        huurteisen harmaat uneni alkoivat hulmuta todellisina
olin hereillä, en hukkunut haavemaailmaan,
sillä vain täällä, haapapuuhun nojaten
kykenin kuulemaan kuiskauksen:
haluan herätä kanssasi hauraaseen huomiseen.

Tuli hiljaisuus
ja liiteli lehmuksen oksalta silkkisulkainen lintu
heiluivat harsot hennot uneni hämärässä.
Hän sipaisi sileää selkäni kaarta
ja tunsin salaisuuksien säkenöivän noissa silmäyksissä,
mutta silloin
             kyynel kimmelsi hänen ihanalla ihollaan.

Vaikka kiedoin sen silmäkulmasta sormeeni,
laineet vain liikkuivat ihon haalean hiekan päällä
huulet halusivat yhä hymyillä.
Minä keinutin sormissani hentoja helmiä,
jotka heijastivat meidät sataseitsemän kertaa
ja silloin
            hän hipaisi hellästi, huokasi,
henkäisi vain haluavansa viettää pienen hetken
tässä himmenevässä haaveessa,
jotta huominen ei hiipisi vielä.

Me lensimme lehmuksen latvustoon,
hyppäsimme haapapuun harmaan rungon taa,
lupasin liikkua vasta kun auringon kimallus hengittäisi silmiini
ja silloin
        hopeinen hame, valkea viitta, välkehti ympärillämme,
kunnes yö kasvoi kylkiemme väliin
ja me haukottelimme hempeästi

haihduimme yhdessä huomisen salaiseen syliin.


Pahvitähti


Ilmestyit minulle eilisyönä
asema-aukio oli täynnä lintuja,
kun juoksit vaaleana Kiven patsaan taa
                                                               ja tulit toiselta puolen näkyviin
                                                               kellotornin korkuisena.

Sanoit ala-asteella pahvista tähteäni liian pieneksi,
mutta suttuista hiilihaukkaani upeaksi
me näimme samoja unia kiharapäistä ja ballerinoista,

mutta
valveilla et ole enää olemassa
             etsin turhaan jälkiäsi sorateiltä
joskus vilahdat tuntemattoman tanssiaskelissa
tai vangittuna valokuvaan tuulisesta Amsterdamista.

Vain unissa voimme kohdata kokonaan
ja silloinkin olet minua korkeampi,

jos vain tietäisit,
että liimaan yhä suurempia tähtiä seinälleni.

8.2.2013

Runoperjantai: Kadonnut Romeo



se oli renessanssin ensimmäinen ilta
Shakespeare istui huvimajassa ja yritti valita:
kiehtova Firenze vai haaveiden Verona?

täällä kahden kaupungin välissä olen elänyt kauan
                                kokenut portaikossa suurimmat hetkeni
                                mutta eniten sattuu se
                                mikä on aina jäänyt käsivarren päähän hipaisusta

Shakespearen tainnuttivat lopulta syksyn viimeiset,
loisteliaimmat kukat
lämmin tuulahdus kaukaa antiikista,
tuoksu, joka vei tarinan Veronaan

ja minut harhateille
nukutti keveiden seinien keskelle

heräsin vasta silloin
kun lapset huusivat metsissä:
Romeo, Romeo!

eikä Romeo ollutkaan vierelläni
kuten unessa olin nähnyt

1.2.2013

Runoperjantai: Umpikuja

Olen oman elämäni Amsterdamissa punaisten lyhtyjen kadulla,
välttelen katsomasta rikottuja ikkunoita
                         ja kanaalin likaista vettä.

Eilisyön unissa oli juna-asema,
kohtalonomaisia vilkutuksia kiireisille lähtijöille

ja sittenkin seuraavassa hetkessä kahvilassa samat ihmiset
                           joivat lattea ja levittivät takkinsa sohville,
mutta toivoin vain että jotkut riisuisivat kaiken.

Naarmut käsissäni kertovat että olen tapaturma-altis
mutta rakastumisalttiutta ei kukaan huomaa

pitäkää varanne!
Varsinkin sinä joka sanoit astuessasi junaan:
tämä oli umpikuja, cul de sac

sinä joka veit minut kanaaliajelulle
ennen kuin eksyin
ja talot kasvoivat edessäni toisiinsa kiinni,
peittivät tien takaisin kotiin.