20.2.2013

Mitä luin viime yönä: Hetken hohtava valo


Täytyy sanoa että rakastan Juha Itkosta. Niitä vahvoja sanoja ja puolen sivun pituisia virkkeitä, jotka osoittivat voimansa jo esimerkiksi Myöhempien aikojen pyhiä- ja Kohti- kirjoissa. Henkilöitä ja tarinoita, jotka on kuvattu yhtä tarkkapiirteisesti kuin jos katselisi valokuvaa. Sitä kuinka tavalliset suomalaiset muuttuvat kirjoissa oman elämänsä sankareiksi ja lopussa kaikki päättyy yleensä tavalla tai toisella hyvin (tai sitten tarina vain katkaistaan hellästi siinä kohtaa kun päähenkilöillä on hetken ajan kaikki langat käsissään). Ja tämä palava rakkauteni sai minut ostamaan Itkosen uusimman, viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjan.

Viidensadan sivun lukemisen jälkeen olin hämmentynyt. Olin lukenut kolmen sukupolven elämän käsittävän kertomuksen, palasia sieltä täältä ajanjaksolta, joka käsitti melkein koko 1900-luvun ja hyvän matkaa nykyhetkeäkin. Olin lukenut Esko Vuoren uudenaikaisesta elektroniikkakaupasta, hänen vaimostaan Liisasta, heidän aviokriisistään, kolmesta pojastaan, erityisesti Esa-nimisestä, Esan (entisestä) vaimosta Marjaanasta sekä heidän tyttärestään, joka kadotti terveen isäsuhteensa mutta pääsi siitä huolimatta hyvälle alulle näyttelijänurallaan. Nämä kaikki saippuasarjamaisilta kuulostavat juonenkäänteet Itkonen tietysti selvitti tyylikkäästi ja paikoin herkästikin, varmuudella joka huokuu siitä tunteesta että on noussut sukupolvensa ääneksi. Tässä tulee nyt kuitenkin se iso Mutta.
Lukiessani kirjaa tunsin välillä olevani kuin Odysseian Penelope, joka odottaa miestään kymmenien vuosien ajan palaavaksi seikkailuiltaan. Noin neljänsadan sivun jälkeen luovutin ja yritin hyväksyä sen, ettei tarina tulisi kertomaan mitään yksiselitteistä sanomaa. (Oikeasti osa minusta kyllä odotti sitä vielä viimeiselle sivulle asti.) Lavalle marssitettiin yhä uusia henkilöitä ja yksityiskohtia heidän elämästään, mutta loppujen lopuksi tunsin kuin tarina olisi vain halunnut sanoa: Joskus elämä on ihanaa, joskus vähän ankeaa, mutta jossain vaiheessa me kaikki kuolemme. Mitä sitten?
Hetken hohtava valo on selvästi jakanut kirjojen ystävät kahteen leiriin: niihin jotka pitävät kirjaa puhuttelevana ja Itkosen suurimpana romaanina sekä niihin, jotka eivät varsinaisesti kilju riemusta, vaikka eivät vihaakaan. Itse kuulun jälkimmäisiin. Luin kirjan kyllä kokonaan, eikä Juha Itkosen kannata olla huolissaan, rakkauteni häneen ei kokenut kovin suurta kolausta, mutta ihan huomionarvoista on sekin ettei kirja todella imaissut missään vaiheessa mukaansa. Silti jään mielelläni muistelemaan niitä kohtia, joissa jokin epämääräinen sanoma onnistui hetkeksi tiivistymään näkyvämpään muotoon, kuten silloin kun Esa seisoo tyttärensä kanssa New Yorkin kuuluisien kaksoistornien huipulla kuukausi ennen niiden romahtamista:
Me seisomme siinä eikä meillä ole aavistustakaan. (--) Koko maailmanhistoria muuttaa suuntaansa, olemme taitekohdassa mutta sitäkään emme voi käsittää, uusi aika on alkamassa mutta vielä hetken me elämme vanhassa. Viattomuuden ajassa, siinä samassa kuin Philippe Petitin elokuvassa, väritkin tänä tiistaiaamuna ovat lempeät kuin niissä vanhoissa kaitafilmipätkissä joissa hän kävelee tornien välissä. Pehmeät poutapilvet kelluvat taivaalla. Aamupäivän aurinko kiillottaa pilvenpiirtäjien kyljet.
Ah, tämä on sitä Itkosta mitä rakastan!  
Hetken hohtava valo
Juha Itkonen
Otava, 2012



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti