27.3.2013

Supermies


Sä olet täydellinen
ja tiedät sen
etkä esitä vaatimatonta.

Kuule,
sunlaisia kavereita
mulla on jo ihan tarpeeksi monta.

Puhut sujuvasti ranskaa, n'est-ce pas?
osaat hurmata yhdessä yössä

soitat Bachia, Satieta, kadensseja,
silti sanot:
jotain pahaa on taiteilijan työssä.

Lennä vain,
levitä sininen viittasi,
haluan nähdä selkäsi loittonevan.

Kerron sulle:
vaarallinen on supernaisesi
muttet kuuntele,
näen pölypilven katoavan.

22.3.2013

Huhtikuu tulee äkkiä



Kaisaniemen loputon liplatus,
meren kohinaa
sulaa hulluutta valvoa pimeällä terassilla
mutta tällaisina iltoina hulluuskin sulaa

Saksofoni rantakaislikossa,
laivaravintola lipuu sillan ali hiljaa
puupöydät, kylmenevät istuimet
auringon viimeinen, kirkkain säde välähtää
ja katoaa

Maailmanlopun jylinä
jo Tallinnassa
mereen sortuvat vuoret
laavavirrat mustuudessa

mutta ilta liikkuu hitaasti kohti yötä
keskustelu, järki, tunteet
tajunta hajoaa

Kevätillan unelma vie kaikki mukanaan

20.3.2013

Mitä luin viime yönä: Ponnista!

Ihmisen pimeimmän, mustimman ja karmeimman puolen kuvaus tuntuu olevan nykyaikana nousussa. Lehdistä luetaan yhä vain järkyttävämpiä kuvauksia lastensuojelun ulkopuolelle jääneistä raukoista, joiden lyhyt elämä kuulostaa kamalammalta kuin keskitysleiri. Jos joku sanoo näinä päivinä nimen Eerika, suurelle osalle suomalaisista tulee eräs tietty vuosi sitten kuollut tyttö mieleen.
Pari vuotta sitten elokuvateattereihin ilmestyi erikoinen elokuva. Erityistä siinä oli se, että pääosan esittäjä oli musta nainen, tai tarinassa vasta tyttö, vaikka olikin jo toista kertaa raskaana. Tytön nimi oli Precious, mutta se ei todellakaan tarkoita että häntä olisi arvostettu.
Jos et nähnyt leffaa muutama vuosi sitten, se tulee tänään (20.3.) telkkarista! (Teema klo 21.45)

Elokuva perustuu Sapphire-taiteilijanimeä käyttävän yhdysvaltalaisen naisen omiin sekä hänen oppilaidensa kokemuksiin. 150 sivun pituinen kirja ei ole yhtään liian pitkä, se tuntuu nimittäin lukemisen jälkeen kurkussa kuin karvas chilikastike. Sapphire on käyttänyt oivaltavaa taktiikkaa kuvatessaan Preciousin riipaisevaa elämää, hän kertoo asiat kuin ne olisivat täysin arkipäiväisiä. "Mä jäin luokalle ku mä olin kakstoista koska mä sain skidin mun faijalle." Jo ensimmäinen lause esittää tosiasiat, jotka Precious on enemmän tai vähemmän hyväksynyt. Yleensä kirjan alku yrittää temmata mukaansa, tämä saa aikaan inhon ja sairaan uteliaisuuden sekaisen reaktion, jonka jälkeen kirjaa ei voi jättää kesken.
Kirja ilmestyi jo vuonna 1998, alunperin nimellä Ponnista!, mutta suuri menestys siitä tuli vasta elokuvan myötä. Se kertoo raaoista aiheista, insestistä, syrjinnästä, köyhyydestä ja rakkaudettomuudesta, olematta silti mahdottoman raskasta luettavaa. Jos tarinaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi varmaan toivontäyteinen. Precious pääsee kouluun, saa oman asunnon, oppii lukemaan ja ryhtyy kirjoittamaan runoja. Hauska kirja ei ole, mutta sitä sävyttää silti tietty 16-vuotiaan kertojaäänen aikaansaama kepeys, joka saa tarinan hengittämään vähän vapaammin. Erinomaista kirjassa on juuri se, ettei siinä sorruta itkettämään lukijaa sivukaupalla, vaikka siihen olisi kaikki mahdollisuudet.
Herää kysymys, mikä ihme saa ihmiset lukemaan tällaista. (Vielä isompi kysymys on tietysti, miksi tällaisia asioita tapahtuu.) Ovatko länsimaiset ihmiset kyllästyneet tuttuun ja turvalliseen elämänpiiriinsä ja haluavat jotain äärikokemuksia? Vaikeista asioista täytyy totta kai kirjoittaa, mutta haluaisin tietää, kuinka suuri osa kirjan vetovoimasta muodostuu sen järkyttävistä aiheista. Haluavatko ihmiset tuntea raivoa fiktiivisiä henkilöitä kohtaan, sävähtää inhosta karmeimpien yksityiskohtien äärellä ja palata sitten takaisin arkiseen elämäänsä? En sanoisi että Preciousin lukeminen näiden syiden perusteella olisi jotenkin väärin. Joskus olisi kuitenkin hyvä pinnistää ajatteluaan uudelle tasolle ja muistaa, että kirjassa kuvattuja asioita tapahtuu tälläkin hetkellä jollekin. Ja että on paljon ihmisiä, joille ne eivät ole viihdettä.  

Precious, harlemilaistytön tarina
Sapphire
Like, 2010

Katoavalle


uskouduit minulle aamulla:
                kihelmöi ja jännittää
kun koulun jälkeen on yksi
                se yksi
jolla on kaarevat korvanlehdet
karheat kämmenet
lämpimät kädet

sinä kysyit, tai se kysyi sinua ensin:
                kävelylle,
kuusten alle
                joen vartta joen yli
katoaville maille

illalla lähdit leijaillen:

kaaduit kaiteen ylitse aukinaisille käsivarsille
tälläkin hetkellä
lennät kimmeltävää kattoa kohti
ja katoat katoat
                    haihdut
                                hajoat
                                        hiljalleen

6.3.2013

Eepos iltapäivästä

1.
Hej man!
Mä olen kulkenut ja harhaillut ja sekoillut ja surenut ja särkynyt ja riemuinnut ja lukenut
sun silmistäsi jotakin
mutta
hej man älä nyt ala puhua ruotsia
Ole mun oma man-passiivi,
en haikaile enää sen s-passiivin perään

En halua tänne ketään ässää,
pärjään ihan hyvin pelkän mannisen kanssa.

2.
Tässä koulussa on kaksi passiivia,
jotka eivät osaa muuta kuin ajautua yhteen ja hymyillä ja nyökkäillä ja jammailla
kaksi sekuntia onnessaan kunnes katoavat taas toisiltaan
päiviksi

Niin paljon ihmisiä:
vallattomia preesensejä,
konditionaaleja, haaveilijoita,
tulisia imperatiiveja,
infinitiivejä,
tuolla muutama fiini perfekti,
yksi harvinaisuus, gerundi
           ja tuossa taas kulkee koulun toinen passiivi

3.
Olen Evan tytär, pureskelen omenaa juostessani aulan läpi,
äskettäin olen puuteroinut kasvoni Pandoran puuterivipalla
ja toivonut löytäväni toivon
             kun toinen passiivi lipuu ohitseni

Raivostuttavan epälooginen aikamuoto:
kiertelee ja kaartelee,
ei sano mitään suoraan

Hej man, sä olet arvoituksellinen kuin Raamattu,
muutu nyt santeri soikoon vähän suoremmaksi
vaikka aktiiviksi
tai edes gerundiksi

(olet jo kerubi mulle)

älä ole niin passiivinen
aina niiiin suoraselkäinen
mutta silti sellainen joka palkkaa agentin tekemään työt puolestaan

älä ole tuollainen, man,
muuttuisit tekijäksi,
koska yksin me passiivit emme koskaan
löydä toistemme luo