27.2.2015

Yö Kumpulassa

seison puutarhan portilla ja odotan,
odotan sitä säettä jonka avulla saan Vallilanlaakson kummut kohoilemaan.
ne värisevät jo,
kuuletko? ruoho puhkuu kun se murtautuu huurteen läpi.

joki ei ole entisensä,
se vääntelehtii uomassaan kuin kuiville heitetty ankerias.
sekin odottaa, se odottaa vesiputouksia ja suihkulähteitä ja maauimalan altaita,
se haluaa että joku ui siinä,
täyttää sen, saa sen aaltoilemaan,
haroo sen pintaa, hipaisee pohjaa,
                            huuhtelee lumpeiden alla kielensä.


istun kasvimaan viereen ja odotan,
odotan sitä kuokkaa joka kääntää maan vaikka on yö.
kaivautuu läpi heinäisen kuoren,
lapioi pimeän mullan kaikkien nähtäväksi.

maa tihkuu kosteutta,
se ei malta enää odottaa, mutta jokin ei päästä sitä otteestaan.
kastemadot vaeltavat pintaan ja haukkovat henkeään,
juurakot kiehnäävät mullan alla toisiaan vasten,
ne odottavat varret jäykistyneinä, lehdissä kohisten,
odottavat tuulta ja sitä että saavat taipua
                             sen tyynnyttävän sylin sisään.


makaan versojen keskellä ja odotan,
odotan sinua joka olet lähempänä kuin koskaan
mutta silti kaipaan sinua, kaipaan painavaan ytimeesi
kuten sinä kaipaat minuun.

sinä pääset aina hetkeksi perille,
mutta minä en koskaan tule valmiiksi kanssasi.
odotan sitä että koskettaisit joskus kuin hullu,
uskaltaisit puristaa niin että särjet minut,
vastaisit virtojeni vetovoimaan, multani kutsuvaan tuoksuun,
kääntäisit ihoni ympäri,
saattaisit kädestä pitäen sinne asti

                               missä taivas hehkuu granaattiomenoita
                               ja joet pulppuavat hopeaa
                               korkeimpia huippuja kohti.

16.2.2015

Yhden runon evoluutio

On aina tosi mielenkiintoista kuulla, miten toisten tekstit syntyvät. Siksi päätin tehdä tällaisen postauksen yhden runoni eri vaiheista. Kaikkia vaiheita ei tietysti pysty tallentamaan, koska niin paljon muokkauksia ja ideoita syntyy pelkästään pään sisällä, mutta olen nyt yrittänyt kuvata muutaman tärkeimmän luonnoksen ennen valmista runoa:


1. Kuva ei ole kovin selkeä, mutta tarkoitus onkin näyttää, kuinka sotkuinen ensimmäinen versio runosta voi olla. Kuvassa oleva teksti on ajatuksenvirtaa, jonka kirjoittamiseen meni noin 15 minuuttia eräänä iltana, kun olin juuri tullut kotiin. Muistaakseni mietin mahdollisia sanoja ja lauseita kotimatkalla, joten tavallaan runon kirjoittaminen alkoi jo aiemmin. Yritin tehdä runoon jo tässä vaiheessa säejakoa. Yleensä yliviivaan ja merkitsen aaltoviivalla niitä kohtia joita haluaisin muuttaa tai poistaa samaan aikaan, kun vielä kirjoitan ensimmäistä versiota.


2. Tähän kuvaan olen korostanut niitä kohtia joita olen heti ajatuksenvirran kirjoittamisen jälkeen muuttanut: esimerkiksi vaihtanut sanoja (ostaisi > hankkisi, nenääni > luomiani), lisännyt sanoja ja poistanut kokonaisia säkeitä, jotka eivät ole tuntuneet tarpeellisilta (esimerkiksi viimeiset noin kymmenen riviä).


3. Seuraavaksi kirjoitin runon iPadilla puhtaaksi ja muokkasin taas useita kohtia. Olen asetellut säkeitä eri tavalla, tehnyt sisennyksiä, yrittänyt ilmaista asioita tiiviimmin ja kirjoittanut myös kokonaan uusia säkeitä. Muutin myös joitain kohtia puhekielisemmiksi jotta puhe erottuisi paremmin kertovista kohdista. Viimeiset viisi säettä ovat jääneet aika kesken, sillä päätin täydentää ne, kun kirjoitan runon viimeisen version. 

4. Lopulta kirjoitin runon koneelle ja muokkasin epäselviä ja avoimeksi jättämiäni kohtia. Tein runon ensimmäisen version jo yli kaksi viikkoa sitten, mutta yleensä julkaisen runoni paljon nopeammin, tämän postauksen tekemiseen vain kului vähän enemmän aikaa. En ole kovin paljon ehtinyt muokata vanhoja tekstejäni, mutta joskus voisin myös kokeilla valita jonkun parin vuoden takaisen runon, joka tällä hetkellä hävettää, ja katsoa mitä siitä syntyisi nyt. Ja seuraavaksi se valmis runo!

Ettet palaisi


ettet palaisi samoja jälkiä
hankkisi Amsterdamista pilveä ja jälkiruokaa
                           en edes huohota muttet huomaa
suihkusta suoraan päällesi                                   kymmenen minuuttia
plus uunin lämmitys
                                 sellaista se on,
vastaat minulle kun en tahdo nostaa rautaluomiani tyynystä,
ratikoiden täytyy saada sähköiskuja jotta ne kukkisivat,
toisen täytyy ottaa askel taakse ja toisen eteen,

sitä sanotaan tanssimiseksi-

voi sua, älä itke. rakas.

kiharani heittäytyvät tammikuun tuuleen, kunpa minäkin osaisin
sukeltaa hallitusti

(*huutaa*) me ollaan vaan hypätty tähän klooriveteen
ja vasta nyt huomataan kumpi osaa pysyä pinnalla
vaikka olihan se selvää jo alussa, mun rintalihaksesta puuttuu pala, kato nyt, katso mä sanoin
miten mä voisin uida kloorissa ilman kipua? miten?? 
                                   nämä on mun rinnat eikä kidukset!

ettet jättäisi minua ruokakaupan hyllyjen väliin kuin alkoholisti-isä 10-vuotiastaan,
olen sinulle porkkanakakun lumihankikuorrutetta, laskiaispullien auringonlaskuvaahtoa ja minttukaakaon ytyä koskenkorvaa
takerrun halukkaasti koukkuusi, kaikkiin sydäntä silittäviin sekoittaviin sulattaviin sanoihin

ja me olemme yhdessä vastasyntyneitä, lepertelijöitä,
yhtä hämmästyneitä toistemme mannerlaattojen lailla liikkuvistä kämmenistä

älä siis lähde, älä kerro että pitäisit enemmän tytöistä, jotka eivät pelkää uniensa rajat täyttäviä elefantteja
tiesitkö että on olemassa sellaisiakin
(*kuiskaa*) jotka eivät ole puhumattomia joka toinen ilta? 
virkeitä kuin pikkulinnut vielä myöhäisillan vaihtuessa varhaiseen aamuun, onnellisia kuin kissanpennut, tiesitkö 

ettet palaisi samoja jälkiä,
                                  ettet kärventäisi sormenpäitäsi ja palelluttaisi kaikkea muuta,
ettet palasiani joutuisi keräilemään kotitalosi rapusta,

yritän nukahtaa kalliosi juureen, hengittää havuhiustesi tuoksua,
kietoutua pihkaan ilman että 
jatkuvasti pelkään tukehtumista

ettet palaisi karrelle yhtä kipeästi kuin minä kerran




ps. kirjottaessa soi tämä ihana biisi. Ja mitä piditte tällaisesta postauksesta? Selvensikö runojen kirjoittamisen prosessia yhtään? Olisi kiva kuulla, millä tavalla itse luotte tekstinne!


5.2.2015

En kysy enää

en kysy enää
äiti miksi tytöissä on enemmän vadelmaa kuin pojissa
äiti miksi Annikan hiuksissa kasvatetaan tähtiä
miksi se kikattaa kaikelle mitä Roope sanoo

äiti en mä aio tanssia siellä Eetun kanssa, vaan Saaran,
se laittaa puvun päälle

mitä vitun väliä, äiti?

äiti
musta vittu on kaunis sana.

joo äiti, täällä on lämmintä, myös öisin,
en tarvitse toista peittoa,
ja täälläkin hibiskukset äännehtivät ihanammin kuin kaskaat.

no siksi, äiti,
siksi mä en tuo sitä tänne, kun et sä kuitenkaan voisi lopettaa puhumista siitä että
tämähän menee vielä joskus ohi kuin ukkosrintama,
ihan kuin nuoruuskin menisi joskus ohi eikä edes kastetta olisi maassa

ei se sustakaan mennyt ohi, sussa sitä ei koskaan ollutkaan.

ja kun pikkusisko kysyy äiti miten Millalla voi olla tyttöystävä, vaikkei se ole poika,
sinä sanot että se johtuu varjojen voimasta

mutta sinä et tiedä että sen tytön kanssa
                              valo tihkuu jokaisesta raosta,
                                               valo syö kaikki ääriviivat tieltään.